Maataloushallitus esitti kesällä 1954 Kyrönjoen tulvasodan uuden keinovalikoiman: pengertäminen, pääväylän perkaus, oikaisukanava ja latvavesien säännöstely. Jälkeenpäin ajatellen tämä visio toteutui hämmästyttävän tarkasti. Latvavesien säännöstely toteutettiin Kyrönjoen neljällä ja Lapuanjoen kahdella tekojärvellä. Kyrönjoen apujokea kaavailtiin tässä vaiheessa Seinäjoen suuosasta ohi Ylistaron koskien Kainastonluomalle asti Kyrönjoen suurta mutkaa oikaisemaan. Tämä suunnitelma ei koskaan lähtenyt etenemään, mutta Paukanevan sivuitse kaivettu Seinäjoen oikaisu-uoma toteutti samaa ajatusta.

Tulvaongelma ei päässyt unohtumaan vuonna 1954, kun vesi nousi kesän ja syksyn aikana pelloille peräti seitsemän kertaa. Elokuussa kesätulva peitti ainakin parintuhannen hehtaarin viljelykset. Lokakuun lopulla vesi ulottui 7 500 hehtaarin alalle ja pilasi kuivaa heinää ja kauraa myös ladoissa. Sameli Rintala Seinäjoen Alakylästä totesi tehneensä tuttavuutta tulvien kanssa jo 54 vuoden ajan, eikä hän uskonut insinöörienkään niille mitään voivan.

Lapuanjoella pystyttiin etenemään Kyrönjokea nopeammin. Maataloushallitus perusti Lapualle Seppo J. Saaren johtaman jokitoimiston jo 1956. Seuraavana vuonna toimistossa oli kymmenkunta henkeä ja maastotöissä parikymmentä ihmistä. Tässä toimistoissa syntyivät nopeasti Lapuan- ja Kyrönjoen tulvasuojelun ratkaisevat ajatukset, jotka pysyivät hengissä läpi erilaisten hankaluuksien. Seinäjärven padon rakentaminen alkoi jo loppuvuonna 1955. Vuoden 1956 maastotöissä ja hiihtoretkillä löytyivät paikat Varpulan, Hirvijärven ja Kalajärven keinojärville. Nämä kolme tekojärveä valmistuivat vuosina 1962, 1973 ja 1977. Pitkämön ja Kyrkösjärven paikat löytyivät myöhemmin.